harjoituskappale lopetettavaksi

Luulen, että on aika sanoa hyvästit.
Myönnän, ettei nyt ole aikaa eikä motivaatiota, sillä gradu kutsuu, ja suorastaan karjuu tekijälleen. Ihan oikeasti sylissäni on juuri nyt graduun olennaisesti liittyvä kirja.

Ehdin blogata muutaman viikon ajan. Se oli mukava kokemus kaikesta huolimatta. Aloittaessani en vain arvannut kaikkia yllätyksiä, joita tulevat viikot toisivat tullessaan.

Aloitan uuden blogin, kun elämä tasoittuu.
Näin lyhyen elämän elänyt blogi on kyllä nuori tapaus blogien hautausmaalle - varsinkin kun se on vielä Pinserin uutuuksissa:-)

Mutta ei. Sellaista on elämä, rajallista. Hiljentykäämme ytimen muistoa kunnioittaen.

No vihdoin pääsin Pinseriin!

Sielläpä se nyt oli, viimeisenä pinserin listalla! Siis uutuuksien listalla, tietenkin, valmiina aloittamaan kiipimisen kohti korkeuksia!

Vaikka ei, hajanaista puhetta, tyylikokeiluja, ajatusten seilausta, jopa runo, ei kai tällaista kukaan jaksa lukea. Kommentoisi nyt joku edes.

Sunnuntaina kirjoittamani runo on muuten ensimmäiseni vuosikausiin. Kirjoitin sekatyylisiä, sarkasmin saastuttamia runoja, kunnes lähetin parikymmentä tuotosta arvostelupalveluun. Palaute oli nuiva: yhden loppu oli kuulemma kehityskelpoinen. Se sitten jäi koko harrastus.

Menetys ei liene suuri yhteiskunnalle, mutta itse olen joskus kaivannut runojen kirjoittamista. Mutta en ole enää runotyttö, ja runonainen kuulostaa - kummalliselta? Runomieskään ei ole järkevä sana, entä sitten runoilija? Voikohan sitä olla runoilija, jos on lähes absolutisti eikä voi yskimättä vetää savua henkeen silloin kerran vuoteen, kun polttaa tupakkaa terassilla?

Voiko sitten olla lähes absolutisti? Se tarkoittaa sitä, että ei ole tarvetta juoda. Ei ihan aidosti ehdi eikä tule mieleen mitään tilannetta, jossa voisi juoda jotain. Jos joisikin, voisi ihan hyvin juoda vettä tai alkoholitonta.

En ole mitään päättänyt, mutta voi olla niinkin, että silloin viimeksi, kuukausia sitten, tulikin juotua koko tämän vuoden saldo. On nimittäin helkkarin kummallista menettää pätkä muistiaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Jonkinlainen kosketus Taiteilijaelämään on silti hyvä säilyttää, luulen ma. Muuten voi käydä niin oudosti kuin Leena Krohnille hänen kirjassaan Datura, jota olen nyt kahlannut läpi. Erinomaista ajatusten hiljentäjää muuten, jos on tehnyt yötöitä, sillä uni tulee, kun sitä lukee. Datura lipsahtaa välillä niin paljon siunailun ja kauhistelun puolelle, että oikein lukijaakin kauhistuttaa. Niin hyvä kirjailija harhautuu kirjoittamaan sivukaupalla kummastelevaa tyhjäkäyntiä. Toivottavasti edes loppu pelastaa kirjan.

Pitäisiköhän minunkin vielä kokeilla runoilemista. Ehkäpä sitten kun asiat a, b, c, d, e, f ja gradu on tehty!

nopeasti, nopeasti, Tuhkimon aika lähestyy

On aika lopettaa tanssiaiset aika rauhoittaa ajatukset
aika sulkea silmät, antaa unen tulla

jo lepää satujen vartija,
silmäripsillä keinuu yö

aamu varoo lasikenkää
maata lumi nipistää
ei aikaa, ei aikaa enää levon
prinssi lähettää sanansaattajat torvineen
ja neidot leikkaavat kantapäitään

kotihoidontuki

Tietäjiä riittää, kun puhutaan kotihoidontuesta.
Ainakin jos työssä käyvän vanhemman palkka on pieni, kotihoidontuen joka eurolla on merkitystä. Mutta olisipa mukavaa laskea muutamassakin perheessä, jossa naristaan ei-ole-mahdollista -virttä, mikä olisi oikeasti kotihoidon reaalihinta.

Kun molemmat ovat töissä, kukin lapsi tarvitsee tietysti päivähoidon, ja iltapäivähoidon. Ja päivähoito maksaa hirveästi. Opiskelijan tai työttömän tuloilla päivähoito on ilmaista, mutta jo pienet tulot nostavat maksun korkeimpaan luokkaan.

Entä sitten työmatka: julkiset tai bensat ja auton maksut tekevät oman lovensa budjettiin joka kuukausi.

Työvaatteitakin tarvitaan moniin ammatteihin eri tavalla kuin kotona. Ihan alasti en tosin kotonakaan kuljeskele:-)

Arvelen, että kahden työssä käyvän vanhemman perheessä kuluu helposti rahaa ja eineksiä enemmän kuin kotivanhemman kokatessa.

Paljonko loppujen lopuksi jää siis käteen palkoista verrattuna lasten kotihoitoon?

Jos ei ole kotielämässä materiaalisia ylellisyyksiä, on sentään sitä kalleinta nykyajan hyödykettä: aikaa.

Sitähän sanotaan, että nykyään moni raataa töissä maksaakseen kallista kotia, jossa ehtii vain käydä kääntymässä. Raatoväsyneenä mikään hieno (velalla ostettu) ei edes tunnu miltään.

Tämän paasauksen kirvoitti se virkistyminen, jonka sain, kun nukuin pienet siestanokoset tuhisevan kaksivuotiaan vieressä. Kunpa ukkoni työjakso jatkuisi vielä ja saisin jatkaa kotivanhempana olemista vielä kolmannenkin viikon:-)

(Nämä eivät muuten ole elämäni ensimmäiset kotiäitiviikot,
hyvä tuntemus kotiäitiyden ns. niistä päivistä on myös vuosien varrelta kertynyt ;-))

ajoittain onnellinen?

Onnellinen?


Kirjoitan ja työ sujuu.

Kuuntelen kolmen rakkaimpani unista hengitystä.

Muistan kaksivuotiaan tanssilaulun.

Muistan seitsenvuotiaan lämpimän otsan ja unisen hymyn.

Tiedän, että saan herättää mieheni, jos tunnen itseni liian levottomaksi.

Jatkan hiljaista omaa hetkeäni, työtä taas kohta, annan ajatusten vaeltaa rauhaisasti.

Kaikki järjestyy.

Pohjanoteeraukset

Viikko meni että hujahti. Tämän omaperäisen ilmaisun seuraksi luetteloin lisää viikon kohokohtia.

Tiistai. Lapsi unohtaa mennä jumppaan, koska vanhempi (isä) ei muista muistuttaa. Ei tämä mitään, mutta toisena päivänä lapsi myöhästyy tunnin koulusta, koska vanhempi (äiti) ei ole lukenut reissuvihkoa tarpeeksi tarkasti.

Keskiviikko. Aion siivota suitsait koko huoneiston. Päivän saldoksi jää kenkähyllyn raivaus. Anopille jäi pahalta haisevan tiskipöydän siivous, josta mahtui koneeseen vain osa astioista.

Torstai. Siivoan oikeasti. Iltapäivällä saan työaikaa, mutten jaksa kirjoittaa mitään järkevää. Tämä on toistunut myös jokaisena iltana kahdeksalta tai yhdeksältä. Se on kirjaimellisesti älytön työaika, ja sen viikon ainoan hyvän työajan tössin seinän tuijotteluun.

Perjantai. Täytän pesukonetta kaksivuotiaan kanssa, kun haluaisin jo olla ulkoilmassa. Laita vain, laita siitä, noin juuri, puhelen. Sitten riuhtaisen kusenhajuiset pikkuhousut kakaran kädestä ja karjun, etten jaksa odottaa enää, pyykit koneeseen nyt heti!

Joka ilta. Raivoan lapsille, karjaisen, vinoilen, saan vanhemman itkemään ja nuoremman katsomaan ohi.

Perjantai. Käyn esittelemässä itseni kevään osa-aikaiseen työpaikkaan. Hienoa päästä henkilökunnan puolelle siellä missä vieläkin (muka) opiskelee.

Sen jälkeen etsin talvitakkia. Koska budjetti on pieni eli 50 euroa, on etsittävä halpiskaupoista. Lindex, Seppälä, Kappahl ja Euromarket on katsottu, tänään Citymarket ja Prisma. Prismasta se löytyy, punainen, juuri oikean sävyinen, hyvän mallinen. Mutta siinä on untuvaa, eläintä, kärsimystä, kenties allergiaa. Etsintä jatkuu.

Sovituskopin peilissä jurottaa kelmeä mustasilmäpussiolmi.

Sarjakuvaelämää

Vietin nautinnollisen lukuviikonlopun. Luin aamulla, illalla, vessassa, ruokapöydässä, vähän päivälläkin. Väliraportti perjantain kirjastokirjakasan tilasta maanantai-iltana:

>Rimbaud: Illuminaatioita, eikö vaikuttava avaus?<
Aloittelin juuri äsken ja totesin, että tämä on tätä lajia, Erittäin Taiteellista ja varmasti liikaa maanantain kuumentamille aivoparoilleni. Istumalihaksilta vaaditaan huomattavan paljon sivumäärään nähden. Tiivistä proosarunoa.

>Lilja Harju: Se on down<
Nopeasti luettava, hiukan toistoinen mutta terävä silti. Mutta jos perheeseen syntyy down-lapsi, onko hän sitten nimenomaan täydellinen? Eikö hänelläkin ole oikeus olla rosoinen ihminen sellaisena kuin hän on? Koska en kuitenkaan tunne yhtään perhettä, jossa olisi down-lapsi, tämä on nyt vain ihmettelyä.

Toista availin, näytti aivan luettavalta.

>ja annoksen sarjakuvia eli
Petri Hiltusen Väinämöistä kolmessa albumissa,<
Näitä en jaksanut enää kahlata kokonaan läpi, koska olen osan lukenut päivälehdistä. Parhaat ovat vanhimpia, ja suosikkini on se strippi, jossa Louhen ja Väinämöisen vanha suhde paljastuu. Vaan oliko Louhi liian kova akka vakiohahmoksi?

>sekä kolme pitkää sarjakuvaa, Timo Mäkelän Vaaleanpunainen pilvi,<
Tunnelmallinen, alakuloinen, runollinen, ehkä hiukan apea. Ehkä niin kaukana omasta elämästäni, ettei sen vuoksi ihan kolissut.
Sen sijaan

> Joanna Rubin Drangerin Neiti Tärkeä ja Uraputki<

kolisi, paukkui ja rätisi päässäni. Hienoa viivankäyttöä, hienoa ajankuvausta ja teeman käsittelyä. Tätä tahdon lukea lisää.

> sekä Kimmo Taskisen kuvittamaa Aapelia,<

Tämä on ehtinyt mennä hukkaan!

>Raymond Briggsin ydinpommivisio Minne tuuli kuljettaa,<

Omalaatuinen. Riipaisevan uskottava tarina vanhan pariskunnan viimeisistä hetkistä. Karmivan valistava sivulauseissaan.


Siis uusi minulle, joka en ole pariin vuoteen lukenut sarjakuvia... Taattua viihdettä. Pidän Ankardon viskinväkevästä savun hämystä.

>Wallace ja Gromit sarjakuvana.<

Aloitettu, vessassa, istunnot venyvät varsin pitkiksi. Hillitön myös sarjakuvana.

>Ai niin, lisäksi kuusi Sempén ihmistyyppialbumia.<

Joitakin hyviä oivalluksia, mutta ehkä olisivat tuntuneet enemmän huvilta, kun olisin lukenut yhden kerrallaan viikon välein eikä näin pakettina.

Huomenna jälleen muita aiheita, josko pääni jo toipuisi siihen mennessä tästä maanantaista. Päivään kuului mm. nysväilyä silloin, kun olisin voinut tehdä töitä, hillitön väsymys huonosti nukutusta yöstä, miehen äkillinen pätkätyön alku ja niin siis minun yhtä äkillinen paluuni aidoksi kotiäidiksi, sekä anopin yllätysveto, josta aiheutuu aika iso pettymys ja iltaa kohti yltyvä päänsärky, jonka huipentuessa noin iltakahdeksalta alkoi virallinen työaikani. Vieläkö saa valittaa?

Illaksi tekemäni kasvispiirakka oli silti hyvää. Mies näytti varsin tarmokkaalta ja jotenkin uudistuneelta töistä palattuaan. Lasten kanssa oli mukavaa olla ihan rauhassa ja legoilla on helkkarin hauskaa rakennella. Kyllä tämä tästä.